Kävimme näin hiihtolomalla Ateneumissa katsastamassa Carl Larssonin näyttelyn ja muutenkin kiertelemässä. Lapset tekivät näyttelyssä ikäryhmälleen suunnattuja tehtäviä. Näyttelyssä oli muutenkin huomioitu lapset: Larssonien kotia esittävässä tilataideteoksessa pääsi mm. rakentamaan palikoilla tai laittamaan ruokaa huopaperunoista ja -porkkanoista. Tarpeellinen paussi taiteesta, ainakin viisivuotiaan Pellavatukan mielestä.

Tauosta huolimatta Pellavatukka alkoi väsyä. Yläkerran Gallen-Kallelat, Repinit ja Haloset eivät kiinnostaneet enää pätkän vertaa. Vaan kun lähestyimme Hugo Simbergin töitä, neitonen valpastui äkkiä.

Äiti, noi pojat, noi on niitä köynnöksenkantajapoikia! hän huudahti melkoisen kiihtyneenä.

Niinhän ne olivat. Ja löytyi sieltä Haavoittunut enkelikin, jota sitten koko perheen voimin pitkään katselimme. Kirjasta tuttu kuva kiinnosti kaikkia. Heti muistui mieleeni, että Tampereen retki on edelleen tekemättä ja Tuomiokirkko näkemättä. Jospahan jonakin kevään viikonloppuna, tai viimeistään kesällä...

Sen sijaan meidän tytöt bongasivat eilen Helsingin Tuomiokirkon. Kävelimme siitä ohi ja hoksasin oven olevan auki. Katselimme paikkoja kunnioittavan hiljaisuuden vallassa - kuiskien vain varovaisesti.
Kirkko oli tyttöjen mukaan kaunis ja hyvin suuri. Onkohan täällä koskaan täyttä? mietti neiti Kevät.

Siellä kirkkosalissa astellessani tajusin, etten ole tainnut käydä siellä kertaakaan yli kymmeneen vuoteen. Armovuotena 2000 kirkko tuli varsin tutuksi, kun olin siellä vapaaehtoisena päivystäjänä joitakin iltoja ja öitä. Missään muussa kirkossa en olekaan valvonut kokonaista yötä.