Tokaluokkalainen ritari Yrjänä kömpi sohvalla kainalooni ja huokasi raskaasti:

Äiti, mun mielestä ussa on koulussa tylsää.

Ai niinkö? kysyn minä hämmästyneenä. Neiti Kevään mielestä se on ollut aika mielenkiintoista, kun siellä on niitä kiinnostavia tarinoita.

Neiti Kevät myönsi tämän todeksi, mutta huomautti, että osa tarinoista on kyllä aika kamalia, koska niin monet kuolevat niissä. Neiti Kevät ei pidä kuolemisesta.

Ei ne tarinat ole tylsiä, jatkaa Yrjänä. Se on tylsää, kun aina ussan tunnilla pitää tehdä monisteita eikä koskaan tehdä mitään muuta.

Oi voi. Olen nimittäin itse lukenut uskonnon didaktiikan oppikirjoja tutkimustani varten ja niiden pohjalta muodostanut kuvan oppiaineesta, jota voi opettaa luovin ja vaihtelevin menetelmin. Draama, musiikki, askartelu, keskustelu, väittely, projektit, pelit - kaikki istuvat tämän hienon oppiaineen opetukseen. Itsekseni olen pohdiskellut, millainen voisi olla uskontoa ulkona -opetusmenetelmä. Ikävä kyllä poikani kokemus taitaa olla valitettavan yleinen todellisen koulumaailman ilmiö. Uskonnontunnilla tehdään monisteita. Ja hänellä on sentään erittäin osaava opettaja.

Itse muistan lämmöllä omia kouluaikaisia uskonnonopettajiani. Heidän tunneilleen meni aina mielellään. Lukiossa uskonto oli laajan fysiikan jälkeen älyllisesti haastavin oppiaine, jonka tiesin. En kyllä enää muista, oliko meillä monisteita.

Keskustelumme ritari Yrjänän kanssa ei kuitenkaan päättynyt aivan masentavaan sävyyn:

Äiti, silloin viime tiistaina, silloin oli kyllä ihan kiva ussantunti. Silloin oli se Sakkeus. Ja se monistekin oli ihan kiva.

Ehkä on sentään olemassa yhdenlaisia monisteita ja toisenlaisia monisteita.