Kävin sunnuntaina pitkästä aikaa messussa. Olen laiska käymään, tai, no, ehkä pikemminkin arka. Arka ottamaan itselleni sitä aikaa - perhe vaatii omansa viikonloppuisin - ja arka olemaan siellä, olemaan osa seurakuntaa.

Nyt kuitenkin ryhdistäydyin ja menin sunnuntain jumalanpalvelukseen. Marian ilmestyspäivä on näin naisena ja äitinä minulle jollakin tapaa merkittävä pyhä. Raamattu on niin täynnä miehiä, että sen harvojen naisten juhliminen tuntuu tärkeältä. 

Ei niin, että tähän kyseiseen Mariaan olisi erityisen helppo samaistua. Maria on niin kovin nuori, nöyrä, niin luottavainen. Itsestäni tuskin olisi moiseen, ja esikuvaksi hän tuntuu vaikealta. Läheisemmältä tuntuu se toinen Maria, Martan sisko. Hänestä kirjoitan joskus toiste.

Onko Maria shokissa, kun hän aluksi kuulee suuren uutisen? En muista, mistä olen tämän ajatuksen poiminut, mutta niinkin voisi olla. Ylistyslaulussaan Elisabetin luona hän ei enää ole shokissa - eikä kyllä itse asiassa niin nöyräkään. Näkeekö hän vain toiveikkaana alun matkasta, vai arvaako jotakin tarinan murheellisista käänteistä?

Läheisin Maria on minulle pääsiäisenä. Äitinä ajatus lapsen menettämisestä tuntuu kauhealta. Jollakin tapaa äidin suruun yhtyminen on minulle luontevin tapa ymmärtää Kristuksen kärsimyksiä.