Etsiminen ja pohtiminen tarvitsisi aikaa. Vaan mistä otat aikaa, kun on lapset, puoliso, työ ja pari luottamustehtävää? Perunoita kuoriessa sopii miettiä monenmoista, mutta vaikkapa lukemiseen - ison ja vähän pienempien kirjojen - tarvitsisi rauhallista aikaa. Mieluiten vielä keskustelukumppanin, jonka kanssa ääneen kelailla lukemaansa.

Sama koskee seurakuntayhteyden etsimistä. Omista rutiineistani puuttuu sunnuntain pääjumalanpalvelus kokonaan. Kun sinne ei lähde aina, voi mennä pitkiä aikoja, ettei mene ollenkaan. Oma etsiminen tuntuu yksityiseltä, ehkä olen hieman arka koko asiasta - ja siksi tuntuisi kohtuuttomalta järjestää koko perheen sunnuntait oman toiveeni mukaisesti. Tästä kuitenkin seuraa se, että oma hengellinen elämä jää aika köyhäksi.

Silloin, kun olin vielä kotona lasten kanssa, kävin viikottain perhekerhossa kirkolla. Sen lopussa ollut lyhyt hartaushetki oli minulle tosi tärkeä, joka korvasi pitkälti säännöllisen jumalanpalveluksessa käymisen. Ikävä kyllä oman seurakuntani perhetyön piiriin me työssäkäyvät vanhemmat lapsinemme sovimme tosi huonosti. Esimerkiksi perhemessuja on ollut vain kerran vuodessa + aattohartaus jouluna.

Luin äskettäin erästä tutkimusta, joka koski uskonnonopetusta. Siinä todettiin, että tutkimuskohteena olleista aikuisopiskelijoista yli 45-vuotiaat olivat kiinnostuneimpia uskonnon pohtimisesta, ja arveltiin tämän olevan ikäryhmälle tyypillinen ilmiö. Itseni kohdalla voin todeta, että olisin kyllä kovasti kiinnostunut asioita pohtimaan jo näin 10 vuotta "alaikäisenä", mutta saatan hyvinkin ehtiä täyttää tuon 45 ennen kuin minulla on siihen oikeasti aikaa...