Ei, älä pelästy, en sentään aio kirjoittaa omaa pätkää jokaisesta Isä meidän -rukouksen sanasta. Tylsäksihän se kävisi. Tartun tänään ainakin hieman isompaan palaan kuin eilen.

Pyhitetty olkoon sinun nimesi.

Meinasin jo hypätä koko pyhittämisen yli, koska se tuntui niin tyhjältä lauseelta. Tuumasin, etten ole koskaan oikein ymmärtänyt toista käskyäkään - mitä kamalaa seuraa siitä, jos Herran nimeä hiukan huolimattomasti heittelee? Vaan huomasinpa sitten tällaisen seikan: Toinen käsky on muuttunut sitten minun rippikouluni.  Ulkomuistini sanoo sen kuuluvan "Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä" kun kymmenen vuotta vanhan Katekismukseni mukaan se kuuluu "Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä". Sehän tarkoittaa ihan eri asiaa.

Tämän hoksasin äsken, ja joudun antamaan pisteen rukouksen pyynnölle numero yksi. Opin siltä sittenkin jotakin tänään! Itse pyynnön jätän silti hautumaan ja siirryn kohtaan, joka kolahtaa paremmin:

Tulkoon sinun valtakuntasi.

Valtakunta on komea sana. Itse en oikeastaan ajattele, että Jumalan valtakunta olisi tulossa jonakin tiettynä tulevaisuuden päivänä. Eiköhän se ole jo olemassa minusta ja pyynnöistäni riippumatta. Tästä pyynnöstä pidän, koska se kertoo mielestäni etsimisestä ja tuntemattoman tavoittelemisesta - juuri siitä, mitä itse parhaillaankin teen.

Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa.

Tämä kertoo nöyryydestä. Jos näin pystyy vilpittömästi sanomaan, on ymmärtänyt sen, ettei kaikkea voi ymmärtää.

Itselleni tämä on aika kova pala. Jos yritän suostua Jumalan tahtoon, olenko luovuttanut oman tahtoni kokonaan? En kai sentään. Enkä usko, että jokaista ikävää asiaa elämässä tarvitsee nähdä Jumalan lähettämänä koettelemuksena, josta seuraa ajan kanssa jotakin hyvää. Ajatukseen kokonaan ennaltasuunnitellusta elämästä suhtaudun nihkeästi. Sen sijaan kuulen näissä sanoissa viittauksen armoon - kun ei ymmärrä, kun ei tiedä, kun ei näe suuntaa, voi heittäytyä sen varaan, että Jumalan tahto tapahtuu.