Olen eilen ja tänään ollut työn puolesta vierailemassa seurakuntani molemmissa perhekerhoissa. Molemmat vierailut olivat mukavia ja onnistuneita. Puhuin ruoan ympäristövaikutuksista - aihe, joka upposi pienten lasten vanhempiin hyvin. Paikalla oli kiinnostuneita, mukavia ihmisiä - ja jokuset tutut kasvot toki myös.

Etenkin eilen punaisella puukirkolla tuntui myös aika haikealta. Touhu oli kovasti tutun oloista - vain muutama vuosi sitten olin itse aktiivinen perhekerholainen. Ihmiset kuitenkin vaihtuvat. Nyt kolmenkymmenen aikuisen osallistujan joukossa oli enää yksi äiti, jonka tunnen. Lapsityönohjaaja, jonka olen tuntenut omasta lapsuudestani asti ja jota kovasti arvostan, sanoi jäävänsä vuoden päästä eläkkeelle. Elämä menee eteenpäin itse kullakin.

Kerhon päättävän pienen kirkkohetken aikana muistelin, miten iso hengellinen merkitys sillä oli minulle aikanaan. Ritari Yrjänän tai Pellavatukan vauva-aikoina en käynyt messussa oikeastaan muulloin kuin jouluna ja mikkelinpäivänä (perhemessussa). Jokaviikkoinen hetki kirkon lattialla lapset sylissä oli se tilaisuus, jolloin sai hiljentyä pyhän äärelle ja ehkä korvallaan ehti napata jonkin avartavan sanan, jota sitten tutkiskeli myöhemmin. Aika arkista hengellisyyttä - ja juuri sen vuoksi arvokasta.