Olen pohdiskellut Jeesuksen leiviskävertausta - tai siis sitä, jossa palvelijoiden hoitoon uskotaan rahoja, ja osa saa ne tuottamaan mutta yksi piilottaa rahansa. Matteuksen versio siitä on painunut syvälle muistiin peruskoulun alaluokilla, Luukkaan on vähän vieraampi. Niin tiukasti istui muistissa alakoulun opettajan kertomus, että yllätyin, kun huomasin, etteivät palvelijat saaneetkaan leivisköjä hoidettavikseen, vaan talentteja tai kultarahoja.
Tarina on tosiaan askarrutti minua jo lapsena ja se tuntui vähän epäreilulta. Miksi isännälle ei riitä, että hän saa omansa takaisin? Pitääkö raha vielä antaa sille, jolla on kaikkein eniten? Riskinotto ei ollut vahvimpia puoliani vaan olin enemmän varovaista sorttia.
Nyt mietin myös, eikö isäntä alun alkaenkaan luottanut tähän yhden talentin palvelijaansa, kun kerran antoi tälle niin vähän hoidettavaksi. Ja luottamuksen puutteessako palvelija sitten tyytyi piilottamaan rahan?
Vastuu voi tuntua pelottavalta, mutta luottamus tuntuu kyllä yleensä rohkaisevalta. Ainakin silloin, kun itsekin luottaa itseensä.
Näin syksyn lähestyessä mietin myös sitä, mitä omalla talentillani tekisin. Kun olen jotakin (aika paljonkin, mielestäni) saanut, pitäisikö sen kasvaa korkoa myös? Onko minusta antamaan eteenpäin enemmän kuin haltuuni uskottiin? Ja kuinka paljon on tarpeeksi?
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.