Neiti Kevät luki joulun alla Louisa M. Alcottin tyttöromaanin Pikku naisia. Luin sen sitten itsekin uteliaisuudesta - tyttökirjateologiaa etsiskellen.

Muistin kyllä lapsuudesta, että Pikku naisissa on kristillisiä vivahteita, mutta en muistanut, miten kantava teema John Bunyanin romaani Kristityn vaellus siinä on. Näin kuitenkin on: alusta loppuun vaellusteema ja kilvoittelu kulkee mukana punaisena lankana. Bunyaniin myös viitataan monesti suoraan, mutta koska teos ei ollut minulle lapsena tuttu, maininnat vaikkapa Nöyryytyksen laaksosta tai Apollyonista menivat varmaan kokonaan ohi.

Enpä voi väittää, että Kristityn vaellus olisi nytkään ollut minulle tuttu. Googlettelin hiukan sekä Bunyania että hänen teostaan, ja löysin kirjan reilut sata vuotta vanhan suomennoksen netistä. Olen sitä jonkin verran lueskellut ja kieltämättä se avartaa myös Alcottin klassikon antamaa lukukokemusta.

Muistin lapsuudesta kohdan, jossa Amy rakentaa itselleen komeroon pienen rukousnurkkauksen ollessaan tuhkarokkoa paossa Marchin tädin luona. Ajatus rukousnurkasta pienine omatekoisine alttareineen viehätti minua lapsena - ei kuitenkaan niin paljon, että olisin itse ryhtynyt samaan. Tämä kohta on myös yksi niistä, jotka vahvistivat mielikuvaa katolisista tavoista erikoisina. Marchin perhe oli protestantteja, ja Amy sai virikkeen rukousnurkkaukseen tätinsä katoliselta palvelijattarelta. 

Rehellisesti sanottuna ensivaikutelmani Pikku naisista oli, että kirja on monelta osin vanhentunut. Tämä ei sinänsä olisi edes yllättävää, sillä Alcottin klassikko on julkaistu ensimmäisen kerran jo vuonna 1868. Lasten- ja nuortenkirjallisuus on 140 vuodessa muuttunut melkoisesti. Paikoitellen kirjan opettavaisuus tuntui varsin paksulta ja tytöt käyttäytyivät ajoittain suorastaan ällöttävän kiltisti ja hyväsydämisesti. Amerikkalainen isänmaallisuus hermostutti minua ja aikanaan romanttisena pitämäni kohtaus, jossa Meg kihlautuu John Brooken kanssa, sai minut lähinnä kiemurtelemaan kiusaantuneena.

Neiti Kevät kuitenkin piti kirjasta. Itsekin myönnän, että toisaalta neljän sisaren tarinassa on edelleen paljon ajankohtaista, hauskaa ja koskettavaa. Tyttöjen erilaiset luonteet ja elämän eteen tuomat sattumukset vetoavat edelleen. Pyrkimys tulla huomaavaisemmaksi ja vähemmän itsekkääksi ei ehkä ole muodikasta mutta kylläkin kannattettavaa. En voi väittää, että toivoisin tyttäreni valitsevan Pikku naiset ensisijaisiksi naisen malleiksi itselleen, mutta kyllä heillä edelleen kerrottavaa on.