Joitakin aikoja sitten sekä Marika että Aija suosittelivat minulle A.J. Jacobsin kirjaa Raamatullinen vuosi. Kirja kertoo maallistuneen amerikanjuutalaisen Jacobsin yrityksestä elää vuoden verran mahdollisimman kirjaimellisesti Raamatun ohjeita noudattaen. Käytännössä tämä tarkoittaa koko joukkoa omituisia tempauksia (parran kasvattamista, heinäsirkkojen syömistä, torvensoittoa joka kuukauden aluksi, setelien pudottelua kadulla ja lehtimajan rakentamista olohuoneessa - vain muutaman mainitakseni) mutta myös keskustelemista monenlaisten uskonnollisten suuntausten edustajien kanssa ja vilpitöntä yritystä ymmärtää uskontoa.

Luin kirjan varsin nopeasti. Mielestäni se oli aika kepeä ja kerronnan painopiste oli pitkälti toiminnassa, eikä edellyttänyt lukijalta kummempaa viipyilemistä. Koska olen itse parhaillani lukemassa Vanhaa testamenttia ja ihmetellyt siinä monia asioita, sain monta hauskaa hetkeä irti Jacobsin yrityksistä noudattaa milloin mitäkin sääntöä. Samaten oli mielenkiintoista verrata hänen tulkintojaan joistakin Raamatun teksteistä omiini - joskus ne osuivat yksiin, mutta erojakin oli. Esimerkiksi Tamarin tarinasta Jacobs sai irti sen, että hienoja asioita voi syntyä myös eettisesti epäilyttävistä taustoista, mikä helpotti hänen huoltaan keinohedelmöityksen eettisyydestä. Omat pohdintani samasta kertomuksesta taannoin johtivat aivan toisenlaisiin aiheisiin.

Jacobs vietti suurimman osan vuodestaan ymmärrettävästi nimenomaan Vanhan testamentin parissa mutta käytti muutaman kuukauden myös perehtyäkseen Uuteen testamenttiin. Minä koin kirjan Uutta testamenttia käsittelevät osat jossakin määrin teennäisiksi. Niissä ei mielestäni ollut samaa luontevaa innostusta kuin Vanhan testamentin käsittelyssä. Tämä on ymmärrettävää kirjoittajan juutalaisen taustan näkökulmasta, mutta kristitylle lukijalle hiukan harmillista. Melkein olin sitä mieltä, että kirjoittaja olisi saanut pitäytyä pelkästään Vanhan testamentin puolella.

Jacobs kirjoittaa myös omasta muutoksestaan projektin aikana. Vuosi Raamatun parissa ei voi olla muuttamatta ihmistä. Ainakin Jacobs oppii rukoilemaan, vaikka katsookin olevansa agnostikko vielä vuoden lopulla. Tämä muuttumiskertomus oli mielestäni toisaalta kirjan mielenkiintoisinta antia - ja toisaalta turhauttavaa luettavaa, koska jollakin tavalla tuntui, ettei kirjoittaja kertonut oikeasti syvimpiä tuntojaan. Kepeä ja toiminnallinen sävy söi syvyyttä. Jonkinlaista ymmärrystä kirjoittajaa kohtaan joka tapauksessa tunsin - itsekin koen muuttuneeni tuota samaista kirjaa pohtiessani eikä sille muutokselle ole helppo löytää sanoja.