Paastonaika lähenee pikku hiljaa loppuaan, viikon päästä ollaan jo hiljaisella viikolla. Olen tänä vuonna paastonnut ensimmäistä kertaa edes hieman enemmän tosissani. Suklaasta olen luopunut muutaman kerran ennenkin, tänä vuonna jätin pois kaiken sokerisen. Eihän sekään kovin tiukka paasto ole, mutta tulipahan kokeiltua.

Mitä hengellisiä tavoitteita paastolla pitäisi olla? Olen sitä tässä viikkojen  vieriessä pohtinut. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että luopuminen on ollut hyväksi. Makeasta luopuminen on kiistämättä terveellistä, ja luohan se pääsiäiseen tavallista suurempaa hohtoa, kun voi ajatella leipovansa vaikkapa kakun... Ehkä juhla tuntuu sitten enemmän juhlalta. Yllättävän vaikeaa on ollut olla ilman makeaa. On mielenkiintoista huomata, miten monta kertaa päivässä joudun valitsemaan, otanko pullan, suklaapalan tai lusikallisen hunajaa teeheni.

Mitään hirmusuuria oivalluksia en ole kokenut, mutta ehkä en niitä odottanutkaan. Paasto on valmistautumista pääsiäiseen ja sen suureen mysteeriin, joten oikeastaan oivallusten pitäisi olla vasta tulossa.

Parikymppisenä olin suuri jouluihminen, ja kyllähän joululla on minulle edelleen suuri merkitys. Pääsiäisen sanoma puhuttelee kuitenkin tällaista varhaiskeski-ikäistä perheenäitiä ihan eri tavalla. Tietoisuus kuoleman väistämättömyydestä on omassa arjessa nykyisin enemmän läsnä kuin ennen - lasten syntymän, vanhempieni sairastelujen ja lähipiirissä tapahtuneiden kuolemantapausten myötä. Toivo pelastuksesta on tärkeä, ja siihen on kuitenkin helpompi uskoa ristin kuin seimen äärellä.