Kuopuksemme Pellavatukka täytti kokonaista kolme vuotta. Herätimme neitosen aamulla normaalein seremonioin: laulun, aamiaisen ja lahjapakettien kanssa. Kolmevuotias tietää jo, että syntymäpäivä on erityinen päivä.

Näin kolmen äitinä täytyy todeta, että lasten syntymäpäivät ovat erityisiä päiviä myös minulle. Tavallaan ne ovat minunkin syntymäpäiviäni - merkkipäiviä sille, kun tulin näiden tärkeiden pienten ihmisten äidiksi. Olen monta muutakin asiaa kuin äiti, mutta omasta näkökulmastani äitiys on se ominaisuus, joka minua ihmisenä nykyisen vahvimmin määrittää.

Äitinä olemiseen liittyy paljon iloja, mutta myös pieni huoli, joka aina luikkii lähettyvillä. Pärjäävätkö lapset? Entä jos heille sattuu jotakin pahaa? Mielestäni en ole ylihuolehtiva, mutta huolehtiminen on äitien työtä. Lapsistaan kuuluu olla hiukan huolissaan.

Onko enkeleitä olemassa? En tiedä. Mitään kovin vahvaa enkeliuskoa minulla ei ole, mutta kovin mielelläni uskoisin sellaisen lapsiani vartioivan. Joskus on tuntunut, että sellaisen on täytynyt olla paikalla - vaikkapa silloin, kun ritari Yrjänä parivuotiaana heitti potkuauton kanssa voltin rappusissa. Voiko moisesta ilmalennosta selvitä mustelmitta ilman, että joku on ottanut nuoresta miehestä alas tullessa kopin?

Siispä, Pellavatukka, sinnikäs, määrätietoinen, itsepäinen, ihana tyttöni: Vaikka "Suojelusenkeli" ei viime aikoina olekaan kuulunut suosikkeihisi iltalauluna, niin

Oi laps, ethän milloinkaan ottaa sä vois,
sun kättäsi enkelin kädestä pois?

Ethän, kulta, ethän?