Johdannoksi: Neiti Kevät sai joululahjaksi CD-soittimen. Hän toivoi saavansa levyn, joka ei olisi lastenlevy mutta ei ihan aikuistenkaan. Ihan kohtuullinen toive yhdeksänvuotiaalta. Jonkin tyttöpoplevyn lisäksi annoin hänelle omasta pinostani Tilkkutäkki 3 -levyn, joka mielestäni vastasi varsin hyvin määritelmää. Koska neitonen tykkäsi siitä, ostin hänelle jokin aika sitten myös Tilkkutäkki 1 ja 2 -levyt. Kiero, hemmotteleva vai huomaavainen äiti - päätä itse.

Joka tapauksessa kuuntelin tietysti itsekin nuo levyt läpi. Sieltä löytyi hyvin jännittävä kuunteluelämys, joka vei minut hetkeksi suoraan kesäkuuhun -88 ja Lohirannan leirikeskukseen riparille. Juha Tapio esittää levyllä Jouko Mäki-Lohiluoman säveltämän ja sanoittaman laulun Itketkö sinäkin Jumala. Olin laulun ihan unohtanut, eikä ihme - muistaakseni lauloimme sitä leirillä vain kerran. Kuullessani sen kuitenkin palasin hetkeksi tuohon tilanteeseen, sen tunnelmaan, väreihin, tuoksuihinkin - muistin kaiken ympärilläni liki valokuvamaisen tarkasti. Tuolloin 14-vuotiaana tykkäsin laulusta kovasti ja muistaakseni yritin sitä jälkikäteen usein muistella ja lauleskella. 22 vuodessa olin sen kuitenkin kokonaan unohtanut.

Laulussa nuori mies kertoo pettymyksestään rakkaudessa. Hän kyselee Jumalalta, onko tämäkin surullinen, kun ihminen hylkää. Painaako Jumala päänsä iltaisin, katseleeko tielle ja odottelee tuhlaajapoikaa palaavaksi?

Itketkö sinäkin, Jumala,
kun näät, ettei rakkaasi piittaa?
Tältäkö tuntuu, kun ojennat kätesi,
ja ihminen kintaalla viittaa?

Teinityttöön kolahti aikanaan surullinen rakkaustarina ja kolahti se perheenäitiinkin, varsinkin tuollaisen huikean väläysmuiston vahvistamana. Jäin kuitenkin miettimään itse kysymystä: Itkeekö Jumala? Sureeko, kärsiikö Hän samoin kuin me ihmiset? Onko ajatus itkevästä Jumalasta vain yritys inhimillistää Jumala? Voiko täydellinen kärsiä? Voiko täydellinen olla kärsimättä?

Tämä on taas polkuja, jotka johtavat kovin syviin vesiin.