Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,
niin kuin mekin anteeksi annamme niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

"Anna" on ensimmäisiä sanoja, jonka jokainen lapsi oppii. Arvelen myös, että monen lapsen omin sanoin sepitetyssä rukouksessa saattaa vilahdella tuo sama sana - anna minulle sitä, anna tätä. Aikuiselle Jumala on eri asia kuin Joulupukki, eikä materiaalisten asioiden pyytäminen rukouksessa ainakaan minulle tulisi ensiksi mieleen. Voimia ja kärsivällisyyttä on eri juttu.

Jokapäiväisen leivän pyytäminen on kuitenkin aika kohtuullista. Nykyaikana sitä melkein unohtaa, että ihminen tosiaan tarvitsee ruokaa elääkseen. Tiedän, että nälkää on Suomessakin ja etenkin muualla maailmassa, mutta itselläni ei ole ollut sellaista tilannetta elämässä, jossa olisi oikeasti pitänyt olla huolissaan ravinnonsaannista. On hyvä muistaa, ettei ruoka ja toimeentulo ole itsestäänselvyys. Hyvä olisi myös muistaa jakaa omasta muille, kun leipää kerran on paitsi tälle päivälle myös huomiselle.

Syntien anteeksiantaminen sen sijaan on jotakin, jota itsestäänselvästi pyydetään Jumalalta. Minusta tuo on aina ollut aika kova väite, että me ihmiset muka antaisimme anteeksi toisillemme. Aika vaikeaa se anteeksiantaminen välillä on. Pikemminkin pitäisikin pyytää kykyä antaa anteeksi.