Laskeskelin, että viime vuosina olen käynyt kirkossa ts. jossakin jumalanpalveluksen tapaisessa tilaisuudessa noin kymmenen kertaa vuodessa. Kirkossa (rakennuksessa) käyn toki huomattavasti useammin kiitos kokousten, myyjäisten ynnä muiden ei-niin-hengellisten tapahtumien.
Kymmenen jumalanpalvelusta vuodessa on tietääkseni enemmän kuin missä suomalaiset luterilaiset keskimäärin käyvät - olemme ylipäätään laiskoja kirkossakävijöitä. Ei se silti paljon ole. Toisaalta, tämänkin tasoisen seurakuntaelämän aktiivisuuden olen saavuttanut vasta viime vuosina - en ole lapsena kasvanut kirkossa käymiseen, vaan itse oppinut sitä kaipaamaan aikuisena. Eikä pienten lasten äidillä ole kovin suuria paukkuja mennä mihinkään muuallekaan.
Koska olen seurakuntani luottamushenkilö, minua usein vaivaa ajatus, että käyn messussa aivan liian harvoin. Olen joskus yrittänyt lähteä messuun näyttäytyäkseni siellä, siis osoittaakseni muulle seurakunnalle, etten sentään ole aivan epäkelpo neuvoston jäsen, vaan osallistun minäkin kirkonmenoihin. Sellaisesta saan vain ahdistuneen mielen. En pysty osallistumaan ehtoolliselle muodon vuoksi, esittääkseni parempaa kuin olen. Messuun voi mennä uteliaana, iloisena, väsyneenä, tyhjänä tai surullisena mutta ei kukkoilemaan. Silloin oikein tuntee, ettei olekaan tervetullut.
Kymmenen kirkossakäyntiäni jakautuvat yleensä siten, että joulukuussa on "piikki" ja lopun vuotta käyn messussa suunnilleen parin kuukauden välein. Kun viimeisimmästä visiitistä alkaa tulla kaksi kuukautta täyteen, tulee levoton olo ja Kirkko ja kaupunki -lehden tapahtumapalstaa tavailee kuin ruokalistaa ikään. Kirkonkellot soivat korvien välissä.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.