Olen jälleen oppinut jotakin rukoilemisesta. Tästä kertominen on melko henkilökohtaista ja oikeiden sanojen löytäminen vaikeaa. Saattaisin jättää kertomattakin, mutta kerron ensin, miksi kerron:
Erään pienen yhdistyksen keskustelupalstalla monta vuotta sitten keskusteltiin vapaasti ja luottamuksellisesti miltei mistä vain: ihmissuhteista, lasten kasvatuksesta, haaveista, pettymyksistä, seksistä, rahasta. Kerran eräs nainen kysyi rukoilemisesta - miltä rukoilemisen pitäisi tuntua? Hän sai kuitenkin vain vastauksia, joissa rukoileminen todettiin niin henkilökohtaiseksi, ettei siitä voinut kirjoittaa. En muista enää kysyjän nimeä edes, mutta hänen vastausta vaille jäämisensä vuoksi ajattelin itse yrittää kertoa blogiavaruudelle ja sen muille etsijöille oivalluksestani.
Yöpöytäni laatikkoon on muuttanut Taizén veli Rogerin kirja Sydämen hiljaisuudesta. Totta puhuen kirja on viettänyt laatikossa pitkiä aikoja avaamatta, mutta viime aikoina olen kaivanut sen yhä useammin esiin. Alkuun luin sen rukouksia muutaman kerrallaan, mutta sittemmin olen tyytynyt yleensä yhteen. Jos ensimmäinen ei kolahda, saatan valita toisen, mutta kolmanteen harvemmin tarvitsee tarttua.
Veli Rogerin rukoukset ovat niin lyhyitä, että sellaisen oppii ulkoa muutamalla lukemisella. Luen rukouksen siis kaksi-kolme kertaa kirjasta ja sen jälkeen suljen silmäni ja toistan sitä mielessäni. Kun sitä toistaa joitakin kertoja, se alkaa avautua. Avautumista on vaikea kuvata, mutta osuvin tapa lienee tämä:
Rukous alkaa soida.
Soimiselta se tuntuu vaikka sävelet puuttuvat. Sen soimisen kautta ymmärrän noiden muutaman sanan tarkoituksen ja tavoitan - jotakin. Parhaassa tapauksessa sellaisen kosketuksen verhon tuolle puolelle, jota en juuri muista muualta kuin lapsuuden iltarukouksista öisinä pelon hetkinä ja joistakin harvoista muista tilanteista. Isä meidän on edelleen suosikkirukoukseni, mutta kieltämättä veli Roger on ollut avuksi tällä polulla.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.