- Minä rakastan elämää, sanoi Onnimanni. - Minä en ole lainkaan viisas, mutta minun mielestäni se elämänkipinä, joka meissä kaikissa on, on kipinä Jumalaa. Eikö se ole hämmästyttävää? Kun näen pienen hyttysen tai avuttoman, surkean toukan, minkä hyvänsä Hänen luoduistaan, näen samalla rahtusen Häntä itseään. Ja kuka ei rakastaisi Jumalaa.

Marjatta Kurenniemen saturomaani Oli ennen Onnimanni on minulle lapsuudesta tuttu, ja paraikaa luen sitä ritari Yrjänälle iltasaduksi. Muistan, että tykkäsin kirjasta lapsena, kuten muistakin lukemistani Kurenniemen kirjoista: Pukke Punamuurahaisesta,  Jannu-vasikasta ja Onnelista ja Annelista. Onnimannin, Puken ja Jannun kautta minulla oli mielikuva Kurenniemestä vahvasti luontoa rakastavana kirjailijana. Tällaisen hengellisen näkökulman olemassaoloa en kuitenkaan muistanut.

Onnimanni on pieni menninkäinen, joka asuu metsän suloisimmassa paikassa ja on valinnut elämäntehtäväkseen metsän eläimistä huolehtimisen. Sairastuvassa on melkein aina vilskettä ja apu sammakko Samilta ja sisilisko Sisiltä tulee tarpeeseen. Välillä käydään syvällisiä keskusteluja:

- Minut on luotu hyönteisiä syömään. Kun syön niitä, ne kuitenkin kuolevat, mutta jos en söisi, kuolisin itse, ja Jumalan luoma kai minäkin olen. Teki niin tai näin, niin aina joku joutuu kärsimään.
Onnimanni nauroi.
- Sinä olet hyvin ajattelevainen sammakko, hän sanoi. - Koska Jumala on luonut sinut hyönteissyöjäksi, on sinun tietenkin syötävä hyönteisiä. Mutta kukaan ei saa tehdä toisilleen pahaa turhan tähden.


Onnimanni etsii reittiä ja tasapainoa luonnollisen ja hyvän välille. Se toivoisi, ettei eläinten tarvitsisi syödä toisiaan, mutta toisaalta joutuu tunnustamaan esimerkiksi Kyyn olemassaolon oikeuden. Huuhkaja on suorastaan sen ystävä huolimatta tavastaan syödä pienempiä eläimiä. Omassa sairastuvassaan Onnimanni onnistuu tekemään sellaista ruokaa sienistä ja kasviksista, joka kelpaa kaikille - eivätkä potilaat siksi (yleensä) popsi toisiaan suuhunsa.

Varisten kanssa on kuitenkin ajoittain kahnausta, nämä kun eivät kunnioita Onnimannin toiveita tai muiden eläinten tarpeita. Pahin vihollinen on Rikkosiipi, nuori varis, joka käy pariinkin otteeseen riehumassa Onnimannin tuvalla ja tekee muitakin ilkeitä kolttosia. Aluksi Onnimanni on vihainen mutta ajan kanssa ymmärtää, ettei Rikkosiivenkään vihaa voiteta vihalla:

- Katsos, sydän on hyvin kaikuva kapine. Se toistaa kaikuna kaiken, minkä se kuulee. Jos sydämeen tulee vihan ääniä, kaikuu sieltä vihan äänet vastaan. Mutta jos sinne pääsee rakkauden ääniä, kaikuu se myös takaisin rakkautta. Ensin minä vihasin Rikkosiipeä ja sain takaisin vihaa. Nyt tahdon rakastaa sitä ja olla sille hyvä. Ensimmäiset kajahdukset kuuluivat jo. Voitko väittää vastaan?

Onnimanni on kooltaan ehkä pieni, mutta sielultaan hyvin suuri.