Laskeskelin tässä, että tämä meneillään oleva etsimisprojekti on jo elämäni viides elämän totuuden etsintävaihe. Ensimmäinen oli lapsena, joskus kahden-kolmentoista nurkilla, sitten lukioikäisenä, sitten reilu parikymppisenä - silloin yritin kovasti ruveta ateistiksi siinä kuitenkaan onnistumatta - ja edellinen "projekti" ajoittui niihin aikoihin, kun sain ensimmäisen lapseni.

Tämänhetkinen etsintäni on kuitenkin luonteeltaan erilainen. Ensinnäkin, se on pitkäkestoisin - se on jatkunut jo pari - kolme vuotta eikä loppua näy. Toiseksi, olen hoksannut lukea Raamattua määrätietoisemmin, vertailevammin ja kärsivällisemmin kuin aiemmin. Määrätietoisuuteen sisältyy osittain myös se, että olen antanut itselleni luvan lukea sitä, mitä huvittaa. Koko kirja näyttäytyy paljon fiksumpana, kun ei yritä lukea sitä alusta loppuun, niin kuin joskus... en tainnut päästä edes Mooseksen kirjoja  loppuun.

Keskustelua kaipaisin kyllä. Meillä toimi pari vuotta muutaman naisen Raamattu-piiri, joka oli todella antoisa. Joku aina etsi taustatietoa luettavasta tekstistä, ja keskustelu ylsi ajoittain huimiin korkeuksiin, kriittistä ajattelua ja epäilyä ei pelätty. Piiri jäi vuosi sitten arkisten kiireiden jalkoihin, mitä olen usein harmitellut. Ajatuksia voi pyöritellä itsekseenkin, mutta hedelmällisempää on, jos niitä voi pallotella jonkun kanssa.

Kolmas erityinen piirre tässä etsimisprojektissani on, etten tunne enää samanlaista paniikkia löytämisestä kuin nuorempana. Olen ainakin suurin piirtein hyväksynyt sen, että saatan jäädä etsimään lopuksi elämääni. Varmaan vastaavia kausia tulee vastakin, vaikka välillä tuntisikin löytäneensä etsimänsä. Etsiminen on arvokasta jo sellaisenaan.