Hengelliset aiheet ovat edelleen pinnalla perheen viisivuotiaiden parissa.

Pellavatukka: Äiti, onko Jumala oikeesti olemassa?

Äiti: Joo, kyllä mä uskon, että on.

Pellavatukka (tarkistaa vielä): Siis uskotko sä OIKEESTI, että Jumala on todellinen?

Äiti: Joo. Uskon.

Pellavatukka: Ihan oikeesti? Minkälainen Jumala on?

Äiti: Niin. Siis en mä sitä tarkoita, että ajattelisin, että jossakin pilven päällä istuu joku partasuu-ukkeli, joka toteuttaa ihmisten toiveita. Mutta mä uskon, että on olemassa sellainen suuri, hyvä voima, jonka olemusta ei ihmismieli oikein edes pysty ymmärtämään. Siis että...

Pellavatukka (nauraa kihertää): Partasuu-ukkeli! (hihitystä) Partasuu-ukkeli! Jumalalla on parta!

Äiti (huomaa keskustelun taas karanneen käsistä): Siis mä EN tarkoittanut, että Jumalalla on parta vaan että...

Pellavatukka (nauraa): Äiti, Jumalalla on tosi pitkä parta! Ja arvaa mitä? (nauraa lisää) Se pitää sitä rusetilla!

En ole halunnut lasteni kuvittelevan Jumalaa Joulupukin kaltaiseksi. Siitä huolimatta lapsen mielikuvissa Jumalalle saattaa äkkiä kasvaa parta. Ja mistä minä tiedän, onko Jumalalla parta vai ei... Lapsen ajattelun nopeat käänteet kyllä hämmästyttävät - vakavasta kysymyksestä hypätään kikatteluun hetkessä.

Jään miettimään, miten vaikeaa on vastata suoriin kysymyksiin suoraan ja rehellisesti. Miten voi lapselle selittää sitä, miten hauras ja ristiriitainen on aikuisen usko?