Kovin perusteellinen matkakertomus ei istu tämän blogin aihepiiriin, mutta kerronpa kuitenkin vierailustamme Pietarinkirkkoon. Neljän aikuisen ja viiden 2-8 -vuotiaan lapsen seurueemme ei katsonut tarpeelliseksi nähdä kovin laajalti Rooman nähtävyyksiä kahden päivän aikana, mutta Pietarinkirkon katsoimme olevan ”must”.
Lähdimme Vatikaaniin juhannusaattona alkuiltapäivästä. Asetuimme melko pitkän jonon hännille. Lapset juoksivat suihkulähteelle tavoittelemaan pärskeitä kämmenilleen. Aurinko porotti ja jono seisoi. Se seisoi. Sitten tuli tieto, että kirkko on suljettu ja avataan noin neljältä. Jouduimme siis palaamaan hotellille näkemättä kirkkoa.
Palasimme Vatikaaniin klo 16.30. Aukiolla oli entistä pitempi jono, mutta tällä kertaa suurella osalla jonottajista oli yllään jonkinlainen kaapu. Siellä oli pappeja eri maista, munkkeja ja nunnia monen värisissä asuissaan. Toki turistejakin oli seassa koko joukko. Epäilykseni kirkon aukiolosta heräsivät jo silloin, mutta koska jono liikkui, liikuimme sen mukana. Pääsimme turvatarkastuksen läpi, ja – hahhah – kulman takana meidät kaavuttomat ohjattiin syrjään ja meille ilmoitettiin päättäväisesti italiaksi, että kirkko oli suljettu ja huudettiin vielä englanniksi perään ”Out, OUT!”.
Arvatkaa vain, olivatko lapset pettyneitä.
Me aikuisetkin tunsimme itsemme vähän huijatuiksi. Olisi ollut melko yksinkertaista kertoa meille turisteille jo ennen turvatarkastukselle johtavia ”karsinoita”, ettemme pääsisi kirkkoon sisälle. Tekisi mieleni sanoa, että se olisi ollut suorastaan kristillistä – jonottaminen pienten lasten kanssa ei ole erityisen mukavaa.
Lähdimme vielä seuraavana aamuna yrittämään, ja sillä kertaa pääsimme ongelmitta sisälle. Olin ollut kirkossa jo kahdesti aiemmin, ja odotin sen tekevän jälleen suuren vaikutuksen. Olihan se edelleen upea rakennus, mutta samanlaista tilan, rauhan ja ikuisuuden tuntumaa kuin aiemmin en tavoittanut. Osasyynsä oli varmasti tuolla kolmesti tapahtuneella jonottamisella. Osittain häiritsi se, että kirkon keskiosa oli tällä kertaa kokonaan täynnä penkkejä, joten kävelemään pääsi vain reunoja myöten, mikä aiheutti tungosta. Muutakin kuitenkin oli.
Menneitten aikojen paavien muistomerkit tuntuivat kiusallisilta.
”Isot” lapseni kyselivät paljon kaikesta näkemästään, ja hämmästyin itsekin, kun melkein jokaiseen ”kuka?”- kysymykseen jouduin toteamaan kyseessä olevan jonkun muinaisen paavin kuvan. Niitä oli paljon, ja ne olivat suuria ja varmaan näyttäviksi tarkoitettuja.
Olen aiemmin ajatellut, että kristittynä Pietarinkirkko on osittain minunkin henkistä ja hengellistä omaisuuttani, vaikka en katolinen olekaan. Paavinkuvia katsellessani tunsin kuitenkin varsin suurta vierautta. Ajattelin kotikirkkoni hassun vaaleanvihreitä seiniä ja vain muutamaa kuvaa ja tuumin, että taidan pitää yksinkertaisuudesta. Hyvä läksy sekin.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.