Parin viikon takaisen Kotimaa-lehden pääkirjoituksessa ruodittiin jännitettä kansankirkon ja uskovien kirkon välillä. Uskovien kirkkoon lehti katsoi kuuluvan monenlaisia ryhmiä, niin perinteisiä herätysliikkeitä kuin uudempia liikkeitä, kuten hiljaisuuden liike ja tuomasmessulaisuus. Näiden liikkeiden ulkopuolelle jäävät kirkon jäsenet katsottiin ”perusseurakuntalaisiksi” tai ”tavisluterilaisiksi”.

Minä epäilemättä kuulun tuohon ryhmään ”perusseurakuntalaiset” siitä yksinkertaisesta syystä, etten kuulu mihinkään muuhun. (Rehellisesti sanottuna en edes tiedä, mitä rukoilevaisuus tai viidesläisyys tarkoittaa. Varmaan kuitenkin tietäisin, jos olisin rukoilevainen tai viidesläinen.)

Ryhmään kuuluminen on yleensä kivaa. On kivaa tuntea samoin ajattelevia ihmisiä, ja yhteisöön kuulumisen tunne on mukava. Se antaa turvallisuutta tässä arvaamattomassa maailmassa. Luokittelu sillä perusteella, että ei kuulu johonkin, ei kuitenkaan anna samaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Onko perusseurakuntalaisena oleminen vähemmän arvokasta kuin se, jos olisin jonkun tietyn suuntauksen aktiivi?