Etsii, etsii, vaan ei soisi löytävänsä. Mikä se on?

Sehän on tietysti verkonpaikkaaja - asia, jonka opin jo peruskoulun ensimmäisellä luokalla. Toki se voisi olla kuka tahansa työstään virhettä etsivä. Noin yleensähän etsivä toivoo löytävänsä sen, mitä etsii.

Olen punninnut tätä oma etsintääni. Olen löytänyt paljon, kulkenut pitkän matkan. Toisaalta olen ruvennut epäilemään, pystynkö koskaan uskomaan kokonaan. Onko niin, että minussa aina tulee olemaan epäilyä? Haluanko, tai oikeammin, uskallanko edes heittäytyä uskomiseen täysillä?

Uskossa ei lopulta ole kysymys pelkästään siitä, mihin uskoo. Siinä on kysymys siitä, mikä ja kuka on.

Sekä verkossa että kasvotusten tapaa välillä ihmisiä, jotka sanovat uskovansa Jumalaan mutta joiden sanat ja teot hiukankin eri tavalla ajattelevia kohtaan tuntuvat jyrkiltä, suvaitsemattomilta tai suorastaan julmilta. Sellainen herättää ajatuksen, että jos usko on tuollaista, en edes halua uskoa. Onneksi toisenlaisiakin esimerkkejä löytyy - runsain määrin.

Toisaalta uskon ja järjen suhde koettelee. Luonnontieteilijä-minäni kuiskuttelee, että yrittämällä uskoa osallistun maailmanhistorian suurimpaan huijaukseen. Tästä uskova minäni hermostuu, koska se haluaa uskoa. Jos Jumalaa ei ole, ei ole paljon muutakaan - tai ainakin maailma on kovin karu ja yksinäinen paikka. Uskova selittää luonnontieteilijälle, etteivät tiede ja usko sulje toisiaan pois. Se, ettei Jumalan olemassaoloa voi todistaa tieteellisesti, ei vielä tarkoita sitä, että Jumalaa ei olisi olemassa. Tähän luonnontieteilijä vastaa, että niinkin voi olla - mutta todistapa tuo.

Voidakseen uskoa on lakattava vaatimasta todisteita ja luotettava. Oma luottamukseni ajoittain horjuu. Voin ajatella, että uskon tähän, mutta joudun myöntämään, että saatan myös olla väärässä. Uskon pimeällä puolella on aina ripaus epäilyä.