Olen ollut varsin väsynyt viime päivinä. Tuntuu, että toden teolla sairasteluväsymys hyökkäsi kimppuuni vasta, kun lapset rupesivat paranemaan flunssastaan, influenssasta - mikä pöpö se nyt lieneekään ollut.

Syksy on ollut kiireinen. Töitä on ollut liikaa ja muutenkin töissä on välillä hankalaa. Organisaatio muuttui, oma asema muuttui, yllättäviä projekteja on putkahtanut sieltä täältä, läheisimmän työtoverin kanssa ei aina ole helppo tulla toimeen. Väsymys on ollut tuttu juttu pitkin syksyä. Onnistumisen ja vahvuuden elämykset ovat olleet harvassa.

Raamatussa olen jumittunut toiseen korinttilaiskirjeeseen. Muuten en ehkä pitänyt sitä yhtä mielenkiintoisena kuin ensimmäinen oli, mutta 12. luku sisälsi arvoituksen, jota en ole pystynyt ratkaisemaan:

Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas.

(12:10)

Väsyneet aivoni eivät ole suostuneet ymmärtämään, miten heikkona voi olla voimakas. Miten heikkoudella voi kerskailla? Pidänhän minä heikkoutta, haavoittuvuutta, epätäydellisyyttä ihmisyyteen kuuluvina ja niiden tunnustamista myönteisenä piirteenä. En kuitenkaan näe, miten ne tekisivät ihmisestä voimakkaan.

Onko tämä vain joku Paavalin oma juttu? Voitaisko me muutkin olla heikkoina voimakkaita?

Tuota jälkimmäistä lausetta olen pyöritellyt kuin mantraa. Viikon, kaksi se on kulkenut mukana. Juuri heikkona olen voimakas. Juuri heikkona olen voimakas. Juuri heikkona olen voimakas. Juuri heikkona olen voimakas.