Ja Jumala katseli kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää. (1. Moos. 1:31)

Tällä luomiskertomuksen lauseella alkoi tänään hiljaisuuden ryhmän ensimmäinen hiljainen tunti. Jännitin vähän etukäteen, mutta kyllä, kyllä se oli ihan luontevaa. Meitä oli kahdeksan naista kappelissa istumassa, eri ikäisiä ja varmaan eri syistä hiljaisuutta tavoittelemassa.

En oikein osaa pukea sanoiksi, miltä se tuntui ja mitä hiljaisuuden aikana tapahtui. Mitään laajakaistaa taivaaseen en tavoittanut, mutta sitä en odottanutkaan. En ajatellut oikeastaan mitään kovin erityistä, mutta jollakin tavalla sen tunnin aikana rupesin olemaan enemmän läsnä. Jotakin muutakin siellä - kappelissa - oli läsnä, mutta siitä on vielä vaikeampi kirjoittaa.

Hiljaisen tunnin lopussa luimme Herran siunauksen ja kaikki lähtivät omille tahoilleen. Koko loppuillan on ollut erikoinen olo: onnellinen, riemastunut ja samaan aikaan vähän surullinen, kaipaava. Edelleen koen olevani olemassa tässä ja nyt, enkä huomisessa tai eilisessä kuten niin kovin usein arkisin.

Toivottavasti myös muut läsnäolleet saivat tapaamisesta jotakin tarvitsemaansa.