Olen miettinyt pitkään, mitä se tarkoittaa, jos joku kokee olevansa "uudelleensyntynyt kristitty". Mitä se Johanneksen evankeliumissa mainittu vedestä ja hengestä syntyminen oikein on? Pitääkö kristityn kokea jokin päätähuimaava syntymiskokemus, jotta hän on oikea kristitty? Se nimittäin karsisi minut siitä jengistä pois.

Uudelleensyntymisestä tulee ensiksi mieleen jälleensyntyminen, mutta ymmärtääkseni siinä mennään hakoteille. Ihminen ei mene uudestaan kenenkään kohtuun - tai ainakaan kristityt eivät ajattele näin.

Mieheni rikkinäiset farkut kokivat melkoisen uudelleensyntymisen muutama viikko sitten. Niistä ja anopin jäämistöstä löytyneestä lakanapitsistä tuli Neiti Keväällä oikein viehättävä hame. Välillä ihmisaivot löytävät merkillisiä kytköksiä asioiden välillä. Tänään käsityöpuuhat nostivat mieleeni rippileiriltä tutun laulun, joka aukaisi näkökulmia tähän kysymykseen:

Olen särkynyt saviruukku,
pala palalta murtui pois.
Vain ihmettelin ja itkin,
en millään murtunut ois.
Sinä, Herra, minut murskasit,
vaan talletit kaikki palat.
Niin paljon minua rakastit,
tahdoit uutta kokonaan.

Anna savelle uusi muoto,
tee minusta uusi ruukku.
Niin rakkautesi nyt näytät,
taas murtunutta käytät.
Tahdon kertoa särkyneille,
ei siruja heitetä pois.
Kallista halpa savikin
Mestarin kädessä ois.

(EDIT 14.9.09: Saviruukku, säv. Jukka Salminen ja san. Liisa Pukkila-Pajunen)

Saviruukun viesti minulle tänään oli tällainen: Jospa uudelleensyntyminen onkin vain yksinkertaisesti sitä, että usko muuttaa ihmistä. Koska niinhän se tekee. Huomaan itsekin muuttuneeni muutaman viime vuoden aikana, kun olen tätä etsintääni edes kohtalaisen määrätietoisesti jatkanut.