Olen huomannut, että uskosta on lopulta kuitenkin helpompi kirjoittaa kuin epäuskosta. Usko on myönteistä, rakentavaa ja sen tavoittelu esimerkiksi tämän blogin lukijoiden (tai ainakin niiden lukijoiden, jotka jättävät itsestään jälkiä!) mielestä jotakin myönteistä. Epäily ja epäusko ovat kuin toukkien koloja tukipuissa - ne murentavat rakenteita, aiheuttavat horjuvan olon.

Joskus on kuitenkin päiviä, jolloin on vaikea uskoa mihinkään korkeampaan voimaan, suureen suunnitelmaan tai ylipäätään järkeen tai hyvään maailmassa. Tai jos jokin jumala olisikin olemassa, on vaikea uskoa, että häntä juuri kiinnostaisi ihmiskunnan puuhastelu - tai minun puuhasteluni ainakaan. Ehkä ilkeimpiä epäilys-ajatuksia ovat ne, jotka kuiskuttelevat, että uskon tavoittelu on vain itsepetosta - haluaisin, että olisi olemassa joku Suuri Armo, ja siksi leikin uskovani, vaikka oikeasti tiedän, ettei sellaista ole.

Toisinaan suurimmat epäilykset eivät kohdistu niinkään Jumalan olemassaoloon tai hyvyyteen vaan lähinnä ihmiseen. Välillä tuntuu, että ihminen on inhottava, itsekäs ja tyhmä otus, joka sietääkin ajaa itsensä sukupuuttoon lämmittämällä planeetan itselleen elinkelvottomaksi... Huonoja tai muuten vain ihmisuskoa koettelevia uutisia tulee vastaan tasaiseen tahtiin, tässä vain yksi esimerkki. Vanhaa testamenttia lukiessa olen myös miettinyt, voiko ihminen oikeastaan ymmärtää Jumalasta yhtään mitään. Ainakin muinaisten juutalaisten ajattelumallit tuntuvat ajoittain perin oudoilta.

Tänään on suorastaan sydäntäsärkevän kaunis lokakuun päivä. Lapset ovat syyslomalla ja minä myös - olkoonkin, että kaikkien hoidettavien asioiden viidakossa lomailu on oikeastaan stressaavampaa kuin työnteko olisi... Syksyn loistoa katsellessa yritän keskittyä nauttimaan siitä ja olla murehtimatta, ja ehkä ottaa oppia lapsiltani yksinkertaisessa uskossa.