Isä meidän, joka olet taivaissa.

Olen miettinyt Isä meidän -rukousta, ja jumittunut heti ensimmäiseen sanaan. Miksi Jumala on Isä? Miksi ei koskaan Äiti? Ei kai Jumala oikeasti ole mies?

Jollakin lailla ihmisen jumalankaipuu muistuttaa kaipuuta paikkaan, joka on kuin äidin kohtu. Lämmin ja turvallinen, ympärillä joku itseä suurempi ja lempeä.

(Epäilyksen hetkellä sillä tekee toisinaan mieli selittää koko ilmiö nimeltä uskonto - että me ihmiset kaipaamme vain kaikki sinne takaisin ja siksi keksimme kaikenlaista. Tänään ei kuitenkaan ole sellainen päivä.)

Oma isäni on oikein mukava, mutta aikuisen tyttären silmissä kaikkivoipaisuus on kadonnut. Erityisen hoivaava hän ei muistaakseni koskaan ollut, mutta vietti kyllä paljon aikaa lastensa kanssa. Lasteni isä sen sijaan taitaa myös hoivaamisen, joten en minä isien huolehtivaisuutta epäile. Kunhan purnaan muuten vain.